Insinöörit olivat pysytelleet pitkälti sivustakatsojina 1960-luvulla kirvonneessa keskustelussa, joka koski teknologian yhteiskunnallisia ja ympäristöön kohdistuvia vaikutuksia. 1970- ja 1980-lukujen aikana tilanne kuitenkin muuttui. Ammattikunta alkoi tuoda esiin vahvan uskonsa tekniikkaan myös ympäristönsuojelussa ja kehittää oma-aloitteisesti ympäristöä säästävää teknologiaa.

Orastavan ympäristöajattelun lisäksi vuosikymmeniä leimasi tietotekniikan kehittyminen sekä mittava, mutta hidas muutos insinöörien koulutuksessa.

Jo 1920-luvulta lähtien keskusteluun aika ajoin noussut ajatus insinöörikorkeakoulusta oli saanut tuulta purjeisiin Teknillisen koulutuksen komitean esityksestä, jonka mukaan teknilliset opistot tulisi korvata insinöörikorkeakouluilla. Vuonna 1971 valmistuneessa mietinnössä oli esitetty, että insinöörikorkeakouluissa voisi suorittaa ylemmän
tai alemman insinööritutkinnon. Ylemmän tutkinnon laajuus vastaisi kandidaatin tutkintoa.

Ensimmäistä insinöörikorkeakoulua ryhdyttiin puuhaamaan heti 1970-luvun alussa Lahteen. Kapuloita rattaisiin heitti opetusministeri Jaakko Itälän komitea, jonka esitys koko koulutusjärjestelmän uudistamisesta jätti Teknillisen koulutuksen komitean pohdinnat varjoonsa. Tämä oli takaisku insinöörikorkeakoulua ajaneille tahoille, sillä insinöörikoulutusta päätettiin kehittää osana keskiasteen koulutusta. Keskustelu ei kuitenkaan ollut lopullisesti ohi.

Ylintä kansainvälistä tasoa

Teknillisissä opistoissa lisättiin 1970-luvun aikana erityisesti automaation ja tietotekniikan opetusta. Uusia opistoja perustettiin Kokkolaan, Mikkeliin sekä Raaheen, jonne tuli ajanmukaisesti tietokonealan oppilaitos. Valmistuvien määrät pysyivät jokseenkin tasaisina, mutta 1970-luvun loppuvuosina Suomea piinasi työttömyys, joka ulottui myös insinööreihin.

1980-luvulle tultaessa työllisyystilanne koheni onneksi nopeasti. Talouden voimakas kasvu ja vahva aluepoliittinen ajattelu johtivat vuosikymmenen aikana vielä yhdeksän uuden opiston perustamiseen. Koulutusmäärä tuplaantui, ja vuosikymmenen lopulla insinöörejä valmistui noin 4000 vuosittain.

Suomalainen insinöörikoulutus vastasi vuonna 1980 tehdyn selvityksen mukaan kansainvälisessä vertailussa ylintä luokkaa. Vuonna 1986 European Federation of National Engineering Associations (FEANI) teki virallisen päätöksen, jonka mukaan Suomen insinöörikoulutus vastasi Euroopan DI-tasoa.

Alku ammattikorkeakouluille

Sattumaa tai ei, vain vuosi FEANIn päätöksen jälkeen insinöörikoulutuksen sijoittuminen suomalaisessa koulutusjärjestelmässä alkoi lopultakin kirkastua. Laki ammatillisista oppilaitoksista määritteli insinöörikoulutuksen ammatilliseksi korkea-asteen koulutukseksi. Opetusministeriössä ryhdyttiin pohjustamaan ammattikorkeakoulujärjestelmän toteuttamista.

Ammattikorkeakoulukokeilu aloitettiin eri alojen opistojen yhteistyönä 22 väliaikaisessa ammattikorkeakoulussa elokuussa 1991. Insinööriliitto ei ollut aluksi järin tyytyväinen monialaisiin ammattikorkeakouluihin, mutta myöhemmin liitossakin todettiin, että ratkaisu tarjosi opiskelijoille enemmän valinnanvapautta ja mahdollisuuksia muun muassa kielten opiskeluun sekä kansainvälistymiseen.

Oven avaaminen kansainvälistymiselle olikin kenties tarpeellisempaa kuin vuonna 1991 osattiin edes odottaa. Kylmän sodan päättyminen, Neuvostoliiton romahtaminen, 1990-luvun alkuvuosien lama, Euroopan integraatio ja talouden globalisaatio muuttivat insinöörin työn seuraavina vuosikymmeninä yhä kansainvälisemmäksi.

Lähteinä mm:
Höyrykoneesta tietotekniikkaan – 100 vuotta teknikko- ja insinöörikoulutusta
Insinööriliiton historia
Viides sääty – insinöörit suomalaisessa yhteiskunnassa

Viimeisessä osassa ammattikorkeakoulut vakinaistetaan ja Suomi liittyy Euroopan Unioniin. Maassa syntyy ja poksahtaa it-kupla. Tuotantoa ja työpaikkoja siirtyy markkinoiden vapauttamisen ja globalisaation myötä yhä enemmän halpoihin Aasian maihin. Moni insinöörikin lähtee työkomennukselle Kiinaan.