Kirjoittajan arkistot:Hanna-Leena Saarenmaa

Insinöörikoulutus 100 vuotta, osa 4/5

Julkaistu , julkaissut

1972-1991: Kohti korkeakouluinsinööriä


Suomalainen opistoinsinööri rankataan kansainvälisessä vertailussa korkeimpaan kastiin. Tietotekniikan ja ympäristötietoisuuden orastaessa käynnistyy myös muutos opistoista ammattikorkeakouluiksi.

Apple II julkaistiin vuonna 1977 - samalla vuosikymmenellä, kun Raaheen perustetiin ajanmukaisesti tietokonealan oppilaitos. Kuvalähde: oldcomputers.net

Insinöörit olivat pysytelleet pitkälti sivustakatsojina 1960-luvulla kirvonneessa keskustelussa, joka koski teknologian yhteiskunnallisia ja ympäristöön kohdistuvia vaikutuksia. 1970- ja 1980-lukujen aikana tilanne kuitenkin muuttui. Ammattikunta alkoi tuoda esiin vahvan uskonsa tekniikkaan myös ympäristönsuojelussa ja kehittää oma-aloitteisesti ympäristöä säästävää teknologiaa.

Orastavan ympäristöajattelun lisäksi vuosikymmeniä leimasi tietotekniikan kehittyminen sekä mittava, mutta hidas muutos insinöörien koulutuksessa.

Jo 1920-luvulta lähtien keskusteluun aika ajoin noussut ajatus insinöörikorkeakoulusta oli saanut tuulta purjeisiin Teknillisen koulutuksen komitean esityksestä, jonka mukaan teknilliset opistot tulisi korvata insinöörikorkeakouluilla. Vuonna 1971 valmistuneessa mietinnössä oli esitetty, että insinöörikorkeakouluissa voisi suorittaa ylemmän
tai alemman insinööritutkinnon. Ylemmän tutkinnon laajuus vastaisi kandidaatin tutkintoa.

Ensimmäistä insinöörikorkeakoulua ryhdyttiin puuhaamaan heti 1970-luvun alussa Lahteen. Kapuloita rattaisiin heitti opetusministeri Jaakko Itälän komitea, jonka esitys koko koulutusjärjestelmän uudistamisesta jätti Teknillisen koulutuksen komitean pohdinnat varjoonsa. Tämä oli takaisku insinöörikorkeakoulua ajaneille tahoille, sillä insinöörikoulutusta päätettiin kehittää osana keskiasteen koulutusta. Keskustelu ei kuitenkaan ollut lopullisesti ohi.

Ylintä kansainvälistä tasoa

Teknillisissä opistoissa lisättiin 1970-luvun aikana erityisesti automaation ja tietotekniikan opetusta. Uusia opistoja perustettiin Kokkolaan, Mikkeliin sekä Raaheen, jonne tuli ajanmukaisesti tietokonealan oppilaitos. Valmistuvien määrät pysyivät jokseenkin tasaisina, mutta 1970-luvun loppuvuosina Suomea piinasi työttömyys, joka ulottui myös insinööreihin.

1980-luvulle tultaessa työllisyystilanne koheni onneksi nopeasti. Talouden voimakas kasvu ja vahva aluepoliittinen ajattelu johtivat vuosikymmenen aikana vielä yhdeksän uuden opiston perustamiseen. Koulutusmäärä tuplaantui, ja vuosikymmenen lopulla insinöörejä valmistui noin 4000 vuosittain.

Suomalainen insinöörikoulutus vastasi vuonna 1980 tehdyn selvityksen mukaan kansainvälisessä vertailussa ylintä luokkaa. Vuonna 1986 European Federation of National Engineering Associations (FEANI) teki virallisen päätöksen, jonka mukaan Suomen insinöörikoulutus vastasi Euroopan DI-tasoa.

Alku ammattikorkeakouluille

Sattumaa tai ei, vain vuosi FEANIn päätöksen jälkeen insinöörikoulutuksen sijoittuminen suomalaisessa koulutusjärjestelmässä alkoi lopultakin kirkastua. Laki ammatillisista oppilaitoksista määritteli insinöörikoulutuksen ammatilliseksi korkea-asteen koulutukseksi. Opetusministeriössä ryhdyttiin pohjustamaan ammattikorkeakoulujärjestelmän toteuttamista.

Ammattikorkeakoulukokeilu aloitettiin eri alojen opistojen yhteistyönä 22 väliaikaisessa ammattikorkeakoulussa elokuussa 1991. Insinööriliitto ei ollut aluksi järin tyytyväinen monialaisiin ammattikorkeakouluihin, mutta myöhemmin liitossakin todettiin, että ratkaisu tarjosi opiskelijoille enemmän valinnanvapautta ja mahdollisuuksia muun muassa kielten opiskeluun sekä kansainvälistymiseen.

Oven avaaminen kansainvälistymiselle olikin kenties tarpeellisempaa kuin vuonna 1991 osattiin edes odottaa. Kylmän sodan päättyminen, Neuvostoliiton romahtaminen, 1990-luvun alkuvuosien lama, Euroopan integraatio ja talouden globalisaatio muuttivat insinöörin työn seuraavina vuosikymmeninä yhä kansainvälisemmäksi.

Lähteinä mm:
Höyrykoneesta tietotekniikkaan – 100 vuotta teknikko- ja insinöörikoulutusta
Insinööriliiton historia
Viides sääty – insinöörit suomalaisessa yhteiskunnassa

Viimeisessä osassa ammattikorkeakoulut vakinaistetaan ja Suomi liittyy Euroopan Unioniin. Maassa syntyy ja poksahtaa it-kupla. Tuotantoa ja työpaikkoja siirtyy markkinoiden vapauttamisen ja globalisaation myötä yhä enemmän halpoihin Aasian maihin. Moni insinöörikin lähtee työkomennukselle Kiinaan. 

Insinöörikoulutus 100 vuotta, osa 3/5

Julkaistu , julkaissut

1952-1971: Insinöörikoulutus laajenee maakuntiin


Sotien ja sotakorvausten päätyttyä Suomi sai viimein tilaisuuden hyödyntää pitkälle kehittynyttä teollisuuttaan omiin tarpeisiinsa. Jälleenrakennus, kaupungistuminen ja teollistumisen eteneminen moninkertaistivat insinöörien kysynnän kautta maan.

Vuosi 1952 oli varsinainen merkkipaalu Suomen historiassa – eikä vain siksi, että insinöörikoulutus täytti 40 vuotta. Syyskuussa 1952 Suomesta lähti viimeinen sotakorvausjuna Neuvostoliittoon. Siitä käynnistyi vimmakas jälleenrakentamisen ja teollistumisen aika, jonka kivijalkana säilyi sotakorvausteollisuuden jäljiltä metalliteollisuus.

Sotien ja sotakorvausten aikana Suomen teollisuus oli rationalisoitu ja standardisoitu, ja insinöörit olivat lipuneet teollistuvan yhteiskunnan ytimeen. Tämä oli edellyttänyt lojaalisuutta maan poliittiselle johdolle, mutta palkkioksi insinöörit olivat lopultakin saavuttaneet sen yhteiskunnallisen aseman, jota ammattikunta oli koulutuksen käynnistymisestä saakka tavoitellut.

Teollisuuden kehittyessä myös koulutusta oli ajanmukaistettava. Insinöörien koulutuksessa tehtiinkin mittava sisällöllinen uudistus vuonna 1954. Uusi opetussuunnitelma jakoi koulutuksen yleisiin aineisiin, yleisiin ammattiaineisiin, erikoisammattiaineisiin sekä johtamistaidollisiin ja sosiaalisiin aineisiin. Opetuksessa alkoi korostua teknisten taitojen ja tietojen lisäksi johtaminen sekä tuotantotekniikka ja -talous.

Teknillisiä opistoja rakennettiin 1960-luvulla pikavauhtia. Lappeenrannan teknillisen opiston toiminta käynnistyi heti 1961. Kuva:Lappeenrannan teknillinen yliopisto/arkisto

 

Julkiset virat työn takana

Vaikka insinöörejä oli koulutettu jo vuosikymmenten ajan, ei koulutus ollut edelleenkään pätevyysvaatimuksena julkisiin virkoihin. Esimerkiksi posti- ja lennätin-laitokseen oli kyllä perustettu insinöörinvirkoja jo vuonna 1937, ja puolustusvoimissakin voitiin ylentää insinöörejä insinöörimajureiksi vuodesta 1941 lähtien. Virkatarjonta oli kuitenkin suppea.

Jonkinmoinen ratkaisu ongelmaan löytyi vuonna 1956, jolloin insinöörikoulutus alettiin huomioida paremmin lukuisten julkisten virkojen pätevyysvaatimuksissa. Insinöörien ja diplomi-insinöörien kilpailuasetelman vuoksi ovet aukenivat käytännössä kuitenkin nihkeästi.

Teknilliset opistot leviävät ympäri maan

Insinöörien määrä kasvoi 1950-luvun edetessä lähes nelinkertaiseksi. Silti tekniikan alan koulutustarvetta pähkäillyt komitea suositteli vuonna 1958 opistoinsinöörien aloituspaikkojen lisäämistä asteittain 400:sta 1300:een vuoteen 1970 mennessä. Määrä perustui kansainvälisiin vertailuihin.

1960-luvun käynnistyessä teollisuus ja rakentaminen yltyivät talouden nousun ja kaupungistumisen myötä ennennäkemättömään kasvuun. Tekniikan alan työvoimapulan paisuessa valtio päätti perustaa uusia teknillisiä opistoja pikavauhtia. Jo vuonna 1960 perustettiin opistot Ouluun ja Lahteen, seuraavina vuosina vielä Lappeenrantaan, Vaasaan ja Kuopioon (1961), Kotkaan (1962) ja Jyväskylään (1963). Vuonna 1961 perustettiin lisäksi kunnan ylläpitämä opisto Poriin sekä yksityinen opisto Joensuuhun.

Insinöörien akuutin tarpeen lisäksi lukuisten opistojen perustamiseen vaikutti Urho Kekkosen presidenttikaudella voimistunut aluepoliittinen ajattelu. Koko 1960-luku olikin massiivista insinöörikoulutuksen laajenemisen aikaa. Maahan rakennettiin uusia moderneja oppilaitoksia tilavine laboratorioineen, ja sotavuosien opettajapulan jälkeen perustettiin viimein runsain mitoin opettajien virkoja.

Työttömyyskassa ja opintolainojen takaus käynnistyvät

Insinööriopiskelijoiden määrän kasvaessa Insinööriliitto ryhtyi takaamaan opiskelijoiden opintolainoja vuonna 1964. Viisi vuotta myöhemmin myös valtio ryhtyi takaamaan lainoja, joten liiton takaustoiminta loppui 1970-luvun puolella tarpeettomana.

Keväällä 1967 valmistuneilla insinööreillä oli ensimmäistä kertaa vaikeuksia työpaikan saannissa, minkä vuoksi alan liitoissa ryhdyttiin keskustelemaan työttömyyskassan tarpeellisuudesta. Kassa perustettiin kaksi vuotta myöhemmin, ja ajan kuluessa siihen liittyi lukuisia tekniikan alan liittoja. Kassa itsenäistyi vasta vuonna 1992.

Koulutus oli ollut jatkuvassa turbulenssissa sotien aikana ja niiden jälkeen, mutta mullistukset eivät suinkaan olleet ohi. 1960-luvun viimeisinä vuosina teknillisten oppilaitosten opetusohjelmiin lisättiin atk-opetus – joskin vapaaehtoisena aineena, sillä laitteita ja opettajia oli vielä vaikea saada. Vapaaehtoista tai ei, insinöörien koulutuksessa ja työssä oli alkamassa uusi aikakausi, jollaista ei osattu vielä kuvitellakaan.

Lähteet:
Höyrykoneesta tietotekniikkaan – 100 vuotta teknikko- ja insinöörikoulutusta
Insinööriliiton historia
Viides sääty – insinöörit suomalaisessa yhteiskunnassa

Seuraavassa osassa Suomessa nähdään ensimmäinen laaja insinöörityöttömyys. Samoihin aikoihin insinöörikoulutuksesta tulee korkea-asteen koulutusta, ja tietotekniikan kehitys mullistaa insinöörin koulutuksen ja työn.