Aihearkisto: Historian havinaa

Suomenkielisen insinöörikoulutuksen alkutaival Helsingissä

Julkaistu , julkaissut

Insinöörien koulutus alkoi Helsingissä pian jatkosodan jälkeen, tammikuussa 1945. Tilanpuutteen vuoksi opetus hajautui eri puolille kaupunkia, kunnes Helsingin teknillinen opisto sai Teknilliseltä korkeakoululta vapautuneet tilat Bulevardilta.

Helsingin teknillinen opisto perustettiin 28.1.1943 annetulla asetuksella, mutta se pääsi aloittamaan toimintansa vasta 10.1.1945 silloisen päärakennuksen yläkerroksen vapauduttua sotasairaalakäytöstä Agricolankadulla.

Näiden Helsingin ensimmäisten insinöörien opiskeluaika oli kolme vuotta, ja tällöin noudatettiin vuonna 1940 annetun asetuksen mukaan kalenterivuoden mukaista lukuvuotta. Tammikuussa 1945 alkoi opetus kahdella insinööriluokalla:

  • Koneosaston koneenrakennuksen opintosuunta: 118 pyrkijää, 43 aloittanutta
  • Sähköosaston vahvavirtatekniikan opintosuunta: 83 pyrkijää, 40 aloittanutta

Insinöörien koulutus alkoi Helsingissä tammikuussa 1945, kun Agricolankadulla sijaitseva rakennus vapautui sotasairaalakäytöstä. Lähde: Höyrykoneesta tietotekniikkaan.

Vuonna 1947 koulutustarjontaan tuli edellä mainittujen lisäksi sähköosaston heikkovirtatekniikan opintosuunta. Opettajien saannin vaikeudesta johtuen se siirrettiin Tampereelta Helsinkiin opiskelijoineen ja laboratorioineen.

Syksyllä 1947 siirryttiin syyskuussa alkavaan ja toukokuussa päättyvään lukuvuoteen, ja syksystä 1948 alkaen insinöörikoulutuksen opetusaika muutettiin neljän lukuvuoden pituiseksi. Nämä molemmat muutokset koskivat koko valtakuntaa.

Toimitilojen hajaannuksesta Bulevardille

Helsingin teknillisen oppilaitoksen päärakennuksena toimi 1960-luvun puoliväliin saakka oppilaitoksen edeltäjää, Helsingin teollisuuskoulua varten rakennettu Agricolankatu 1-3. Rakennusta laajennettiin insinöörikoulutuksen aloittamisesta aiheutuneen tilantarpeen vuoksi 1947-1948 rakentamalla ullakkokerros opetustiloiksi.

Päärakennuksen ahtauden vuoksi oppilaitoksen toiminta jouduttiin hajauttamaan muun muassa lukuisiin vuokratiloihin. Niinpä 1960-luvun alkupuolella oppilaitos toimi seitsemässä eri osoitteessa eri puolilla Helsinkiä: Agricolankatu 1-3, Franzéninkatu 13, Vuorikatu 5, Kasarminkatu 16, Bulevardi 29, Abrahaminkatu 1-5 ja Kalliolanrinne 5.

Tilanpuute helpottui vasta Teknillisen korkeakoulun muutettua Otaniemeen 1960-luvun puolivälissä. Oppilaitos sai käyttöönsä TKK:n entisen päärakennuksen Bulevardilla sekä myöhemmin myös samassa pihapiirissä sijaitsevat Vanhan Kemian ja Uuden Kemian rakennukset sekä Albertinkadulla ja Eerikinkadulla sijainneet sähkölaboratorion ja konelaboratorion rakennukset.

Frans Anatolius Sjöström suunnitteli Bulevardin päärakennuksen vanhimman osan. Rakennus valmistui Polyteknillisen koulun käyttöön vuonna 1877. Lähde: Henlsingin kaupunginmuseon kuva-arkisto.

 

Päärakennus toista sataa vuotta koulutuskäytössä

Frans Anatolius Sjöström oli suunnitellut Bulevardi 31:ssä sijaitsevan päärakennuksen vanhimman osan Polyteknillistä koulua varten. Vuonna 1877 valmistunutta rakennusta laajennettiin vaakasuunnassa Gustaf Nyströmin suunnitelmien mukaisesti 1904 ja korotettiin Armas Lindgrenin suunnitelmaa noudattaen 1928, jolloin rakennus sai kutakuinkin nykyisen muotonsa. Rakennus vaurioitui sekä talvi- että jatkosodan pommituksissa, mutta vauriot korjattiin varsin nopeasti. Rakennus on pysynyt koulutuskäytössä; vuosikymmenten saatossa sitä ovat asuttaneet seuraavat opinahjot:

  • 1877 Polyteknillinen koulu
  • 1879 Polyteknillinen Opisto
  • 1908 Suomen Teknillinen Korkeakoulu
  • 1942 Teknillinen korkeakoulu
  • 1964 Helsingin teknillinen oppilaitos
  • 1996 Helsingin ammattikorkeakoulu
  • 2008 Metropolia Ammattikorkeakoulu

1800-luvulla rakennuksessa toimivat Polyteknillisen koulun ja opiston lisäksi Kouluylihallitus (Opetus- ja kulttuuriministeriön edeltäjä), Geologinen komisioni (Geologisen tutkimuskeskuksen edeltäjä), Teollisuushallitus (Kauppa- ja teollisuusministeriön edeltäjä) sekä Aineenkoetuslaitos (Valtion teknillisen tutkimuskeskuksen edeltäjä). Valtion omistuksesta Helsingin kaupungin omistukseen päärakennus siirtyi vuonna 1995.

Bulevardin päärakennus vaurioitui pahoin talvisodan ensimmäisen päivän pommituksessa 30.11.1939. Pommituksen aikaan rakennus kuului vielä Suomen Teknilliselle Korkeakoululle. Lähde: Helsingin kaupunginmuseon kuva-arkisto.

Bulevardin päässä sijaitseva päärakennus on pysynyt koulutuskäytössä 135 vuoden ajan. Ilmakuva on otettu rakennuksen viimeisimmän peruskorjauksen jälkeen vuonna 1996. Lähde: HTOL:n kuvapankki.

Pekka Sinivaara
Metropolia

Lähteet:

HTOL:n vuosikertomukset 1945 ja 1946
HTOL:n historiikki: Tekniikan 117 vuotta
Aulis Eskola: Mestarikoulusta ammattikorkeakouluksi 1881-1998
Panu Nykänen: Kortteli sataman laidalla, Suomen Teknillinen Korkeakoulu 1908-1941
Panu Nykänen: Otaniemen yhdyskunta, Teknillinen korkeakoulu 1942-2008

Insinöörikoulutus 100 vuotta, osa 5/5

Julkaistu , julkaissut

1992-2012: Insinööri goes international

Ammattikorkeakoulujen kahdelle ensimmäiselle vuosikymmenelle on ollut leimallista tietotekniikan ilmiömäinen kehitys sekä koulutuksen ja työelämän kansainvälistyminen.

Lukuisat tahot olivat pitäneet opistoasteen kehittämistä ammattikorkeakouluiksi turhankin rohkeana ja jopa epäilyttävänä tavoitteena ennen ammattikorkeakoulukokeilun käynnistymistä vuonna 1991. Jännitteitä syntyi niin yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen kuin eri alojen välille. Suomen teknillinen seura esimerkiksi epäili, että monialaiset ammattikorkeakoulut uhkaisivat insinöörikoulutuksen asemaa.

Elinkeinorakenteen muuttuminen edellytti kuitenkin koulutustason kohottamista muun muassa teollisuudessa. Samaan aikaan kansainvälistyminen ja Euroopan yhdentyminen vaativat koulutuksen kansainvälistä vertailtavuutta ja tutkintojen vastaavuutta. Opistoasteen koulutusta ryhdyttiinkin kehittämään osana korkeakoulutusta muun muassa saksalaisen ja hollantilaisen ammattikorkeakoulujärjestelmän jalanjäljissä.

Kansainvälisen toiminnan ja opiskelijoiden kielitaidon kohentaminen olivat yksi keskeinen ammattikorkeakouluille asetettu tavoite. Lisäksi tavoitteena oli kohottaa opettajien pätevyyttä, tiivistää yhteistyötä työelämän kanssa ja luoda korkeakoulutasoiset kirjasto- ja tietopalvelut. Kokeiluvaiheen kiistakapuloiksi muodostuivat muun muassa ammattikorkeakoulujen rahoitus ja hallinto sekä niissä tehtävä tutkimus.

Kesäkuussa 1994 valtioneuvosto hyväksyi kiistoista huolimatta korkeakoulutuksen kehittämissuunnitelman, joka sisälsi tiede- ja taidekorkeakoulujen lisäksi ammattikorkeakoulut. Eduskunta hyväksyi lain ammattikorkeakouluista jo seuraavana vuonna, ja lopullisesti muun muassa insinöörikoulutuksesta tuli korkeakoulutusta vuonna 1996, kun ensimmäiset vakinaiset ammattikorkeakoulut aloittivat toimintansa.

Tietotekniikka määrää tahdin 1990-luvulla

Opetusministeriö oli edellyttänyt väliaikaisilta ammattikorkeakouluilta merkittäviä satsauksia tieto- ja viestintätekniikan laitteistoon, osaamiseen ja koulutukseen, mikä toimi myöhemmin myös yhtenä mittarina ammattikorkeakoululuvan saamiselle. 1990-luvun edetessä tietotekniikka ja internet tulivat yhä useamman ulottuville, mikä loi suuret odotukset alan tuotteille ja palveluille. Tietoliikennetekniikan koulutuspaikkoja lisättiin työelämän toiveesta, ja moni insinööriopiskelija työllistyi alalle jo ennen valmistumista.

2000-luvun lähestyessä tietotekniikka-alan yritysten markkina-arvot kohosivat mielikuvituksellisiin mittoihin maailmanlaajuisesti. Syntyi niin kutsuttu it-kupla, joka puhkesi useiden alan yritysten mennessä konkurssiin 2000-luvun alussa. Suuri määrä suomalaisiakin tietotekniikkainsinöörejä jäi yhtäkkiä työttömiksi, ja alan koulutuspaikkoja jyvitettiin jälleen muille tekniikan aloille.

Saksa ja Kiina kutsuvat suomalaisinsinöörejä

Vientiteollisuus on ollut pienelle Suomelle elinehto jo sen sadan vuoden ajan, joka insinöörejä on koulutettu. Euroopan yhdentymisen ja talouden globalisaation myötä kilpailu niin työstä kuin tekijöistä käydään kuitenkin yhä enemmän maailmanlaajuisilla markkinoilla.

Esimerkiksi suomalaisen teknologiateollisuuden ulkomaisissa tytäryhtiöissä työskenteli vielä vuonna 2000 vajaat 140 000 ihmistä. 10 vuotta myöhemmin työntekijöitä oli jo yli 300 000. Suomessa työntekijöiden määrä oli pysynyt samaan aikaan ennallaan. Siinä missä osa teollisuuden työpaikoista on siirtynyt edullisen tuotannon maihin, myös insinööreille on tarjoutunut uusia mahdollisuuksia kansainvälisissä tehtävissä.

Työntekijöiden liikkuvuus helpottui huomattavasti muun muassa vuonna 1995 Suomen liityttyä Euroopan Unioniin. 2000-luvulla yhä useampi insinööri päätyykin työskentelemään EU:n alueelle, Kiinaan tai Yhdysvaltoihin. Osa työllistyy suoraan ulkomaisen yrityksen palvelukseen, osa lähtee muille maille komennukselle tai yrittäjiksi.

– Kansainvälisyys on insinöörien työssä arkipäivää, mikä näkyy muun muassa siinä, että englannin kieli on yleinen työväline. Sitä ei enää niinkään lueta kielitaitoon, vaan englannin osaaminen on enemmänkin perusedellytys, sanoo Uuden Insinööriliiton tutkimuspäällikkö Aila Tähtitanner.

Yhdeksän kymmenestä käyttää vierasta kieltä

UIL keräsi tietoja insinöörien työn kansainvälisyydestä syksyllä 2003. Jo silloin joka neljännen insinöörin työkieli oli englanti, ja joka kuudennella oli alaisia tai vetämänsä projektiryhmän jäseniä toisessa maassa. Ulkomailla oli työskennellyt noin joka kuudes insinööri, tyypillisesti 1-3 vuoden ajan.

– Tehtäväalueet ulkomailla työskennellessä olivat monipuolisempia kuin kotimaassa. Paljon oli tehty kaupallisia tehtäviä, tuotekehitystä, käyttö- ja ylläpitoluonteisia tehtäviä sekä tuotantoon liittyviä tehtäviä, Tähtitanner selvittää. Insinöörit kertoivat työnsä kansainvälistymisestä muun muassa seuraavaa:

  •  40 % osallistuu joskus projekteihin, huoltoihin tai asennuksiin vieraassa maassa
  •  50 % kouluttaa tai pitää esitelmiä vieraalla kielellä
  •  60 % toimii kansainvälisessä verkostossa
  •  70 % osallistuu vieraskielisiin konferensseihin, seminaareihin tai koulutuksiin
  •  80 % käyttää joskus vierasta kieltä kokouksissa
  •  90 % käyttää vierasta kieltä sähköpostiyhteyksissään

Esitetyt prosentit on pyöristetty lähimpään kymmeneen. Tutkimuspäällikkö Tähtitanner arvioi, että insinöörikoulutuksen 100. juhlavuotena luvut ovat merkittävästi suuremmat kuin kyselyä tehtäessä yhdeksän vuotta sitten.

Lähteinä mm:
Insinöörin etiikka tietoyhteiskunnassa – Versio 2.0
Katsaus Suomen ammattikorkeakoulujärjestelmään
Omalla tiellä – Ammattikorkeakoulut kymmenen vuotta

www.arene.fi
www.teknologiateollisuus.fi
www.uil.fi

Insinöörikoulutus 100 vuotta, osa 4/5

Julkaistu , julkaissut

1972-1991: Kohti korkeakouluinsinööriä


Suomalainen opistoinsinööri rankataan kansainvälisessä vertailussa korkeimpaan kastiin. Tietotekniikan ja ympäristötietoisuuden orastaessa käynnistyy myös muutos opistoista ammattikorkeakouluiksi.

Apple II julkaistiin vuonna 1977 - samalla vuosikymmenellä, kun Raaheen perustetiin ajanmukaisesti tietokonealan oppilaitos. Kuvalähde: oldcomputers.net

Insinöörit olivat pysytelleet pitkälti sivustakatsojina 1960-luvulla kirvonneessa keskustelussa, joka koski teknologian yhteiskunnallisia ja ympäristöön kohdistuvia vaikutuksia. 1970- ja 1980-lukujen aikana tilanne kuitenkin muuttui. Ammattikunta alkoi tuoda esiin vahvan uskonsa tekniikkaan myös ympäristönsuojelussa ja kehittää oma-aloitteisesti ympäristöä säästävää teknologiaa.

Orastavan ympäristöajattelun lisäksi vuosikymmeniä leimasi tietotekniikan kehittyminen sekä mittava, mutta hidas muutos insinöörien koulutuksessa.

Jo 1920-luvulta lähtien keskusteluun aika ajoin noussut ajatus insinöörikorkeakoulusta oli saanut tuulta purjeisiin Teknillisen koulutuksen komitean esityksestä, jonka mukaan teknilliset opistot tulisi korvata insinöörikorkeakouluilla. Vuonna 1971 valmistuneessa mietinnössä oli esitetty, että insinöörikorkeakouluissa voisi suorittaa ylemmän
tai alemman insinööritutkinnon. Ylemmän tutkinnon laajuus vastaisi kandidaatin tutkintoa.

Ensimmäistä insinöörikorkeakoulua ryhdyttiin puuhaamaan heti 1970-luvun alussa Lahteen. Kapuloita rattaisiin heitti opetusministeri Jaakko Itälän komitea, jonka esitys koko koulutusjärjestelmän uudistamisesta jätti Teknillisen koulutuksen komitean pohdinnat varjoonsa. Tämä oli takaisku insinöörikorkeakoulua ajaneille tahoille, sillä insinöörikoulutusta päätettiin kehittää osana keskiasteen koulutusta. Keskustelu ei kuitenkaan ollut lopullisesti ohi.

Ylintä kansainvälistä tasoa

Teknillisissä opistoissa lisättiin 1970-luvun aikana erityisesti automaation ja tietotekniikan opetusta. Uusia opistoja perustettiin Kokkolaan, Mikkeliin sekä Raaheen, jonne tuli ajanmukaisesti tietokonealan oppilaitos. Valmistuvien määrät pysyivät jokseenkin tasaisina, mutta 1970-luvun loppuvuosina Suomea piinasi työttömyys, joka ulottui myös insinööreihin.

1980-luvulle tultaessa työllisyystilanne koheni onneksi nopeasti. Talouden voimakas kasvu ja vahva aluepoliittinen ajattelu johtivat vuosikymmenen aikana vielä yhdeksän uuden opiston perustamiseen. Koulutusmäärä tuplaantui, ja vuosikymmenen lopulla insinöörejä valmistui noin 4000 vuosittain.

Suomalainen insinöörikoulutus vastasi vuonna 1980 tehdyn selvityksen mukaan kansainvälisessä vertailussa ylintä luokkaa. Vuonna 1986 European Federation of National Engineering Associations (FEANI) teki virallisen päätöksen, jonka mukaan Suomen insinöörikoulutus vastasi Euroopan DI-tasoa.

Alku ammattikorkeakouluille

Sattumaa tai ei, vain vuosi FEANIn päätöksen jälkeen insinöörikoulutuksen sijoittuminen suomalaisessa koulutusjärjestelmässä alkoi lopultakin kirkastua. Laki ammatillisista oppilaitoksista määritteli insinöörikoulutuksen ammatilliseksi korkea-asteen koulutukseksi. Opetusministeriössä ryhdyttiin pohjustamaan ammattikorkeakoulujärjestelmän toteuttamista.

Ammattikorkeakoulukokeilu aloitettiin eri alojen opistojen yhteistyönä 22 väliaikaisessa ammattikorkeakoulussa elokuussa 1991. Insinööriliitto ei ollut aluksi järin tyytyväinen monialaisiin ammattikorkeakouluihin, mutta myöhemmin liitossakin todettiin, että ratkaisu tarjosi opiskelijoille enemmän valinnanvapautta ja mahdollisuuksia muun muassa kielten opiskeluun sekä kansainvälistymiseen.

Oven avaaminen kansainvälistymiselle olikin kenties tarpeellisempaa kuin vuonna 1991 osattiin edes odottaa. Kylmän sodan päättyminen, Neuvostoliiton romahtaminen, 1990-luvun alkuvuosien lama, Euroopan integraatio ja talouden globalisaatio muuttivat insinöörin työn seuraavina vuosikymmeninä yhä kansainvälisemmäksi.

Lähteinä mm:
Höyrykoneesta tietotekniikkaan – 100 vuotta teknikko- ja insinöörikoulutusta
Insinööriliiton historia
Viides sääty – insinöörit suomalaisessa yhteiskunnassa

Viimeisessä osassa ammattikorkeakoulut vakinaistetaan ja Suomi liittyy Euroopan Unioniin. Maassa syntyy ja poksahtaa it-kupla. Tuotantoa ja työpaikkoja siirtyy markkinoiden vapauttamisen ja globalisaation myötä yhä enemmän halpoihin Aasian maihin. Moni insinöörikin lähtee työkomennukselle Kiinaan. 

Insinöörikoulutus 100 vuotta, osa 3/5

Julkaistu , julkaissut

1952-1971: Insinöörikoulutus laajenee maakuntiin


Sotien ja sotakorvausten päätyttyä Suomi sai viimein tilaisuuden hyödyntää pitkälle kehittynyttä teollisuuttaan omiin tarpeisiinsa. Jälleenrakennus, kaupungistuminen ja teollistumisen eteneminen moninkertaistivat insinöörien kysynnän kautta maan.

Vuosi 1952 oli varsinainen merkkipaalu Suomen historiassa – eikä vain siksi, että insinöörikoulutus täytti 40 vuotta. Syyskuussa 1952 Suomesta lähti viimeinen sotakorvausjuna Neuvostoliittoon. Siitä käynnistyi vimmakas jälleenrakentamisen ja teollistumisen aika, jonka kivijalkana säilyi sotakorvausteollisuuden jäljiltä metalliteollisuus.

Sotien ja sotakorvausten aikana Suomen teollisuus oli rationalisoitu ja standardisoitu, ja insinöörit olivat lipuneet teollistuvan yhteiskunnan ytimeen. Tämä oli edellyttänyt lojaalisuutta maan poliittiselle johdolle, mutta palkkioksi insinöörit olivat lopultakin saavuttaneet sen yhteiskunnallisen aseman, jota ammattikunta oli koulutuksen käynnistymisestä saakka tavoitellut.

Teollisuuden kehittyessä myös koulutusta oli ajanmukaistettava. Insinöörien koulutuksessa tehtiinkin mittava sisällöllinen uudistus vuonna 1954. Uusi opetussuunnitelma jakoi koulutuksen yleisiin aineisiin, yleisiin ammattiaineisiin, erikoisammattiaineisiin sekä johtamistaidollisiin ja sosiaalisiin aineisiin. Opetuksessa alkoi korostua teknisten taitojen ja tietojen lisäksi johtaminen sekä tuotantotekniikka ja -talous.

Teknillisiä opistoja rakennettiin 1960-luvulla pikavauhtia. Lappeenrannan teknillisen opiston toiminta käynnistyi heti 1961. Kuva:Lappeenrannan teknillinen yliopisto/arkisto

 

Julkiset virat työn takana

Vaikka insinöörejä oli koulutettu jo vuosikymmenten ajan, ei koulutus ollut edelleenkään pätevyysvaatimuksena julkisiin virkoihin. Esimerkiksi posti- ja lennätin-laitokseen oli kyllä perustettu insinöörinvirkoja jo vuonna 1937, ja puolustusvoimissakin voitiin ylentää insinöörejä insinöörimajureiksi vuodesta 1941 lähtien. Virkatarjonta oli kuitenkin suppea.

Jonkinmoinen ratkaisu ongelmaan löytyi vuonna 1956, jolloin insinöörikoulutus alettiin huomioida paremmin lukuisten julkisten virkojen pätevyysvaatimuksissa. Insinöörien ja diplomi-insinöörien kilpailuasetelman vuoksi ovet aukenivat käytännössä kuitenkin nihkeästi.

Teknilliset opistot leviävät ympäri maan

Insinöörien määrä kasvoi 1950-luvun edetessä lähes nelinkertaiseksi. Silti tekniikan alan koulutustarvetta pähkäillyt komitea suositteli vuonna 1958 opistoinsinöörien aloituspaikkojen lisäämistä asteittain 400:sta 1300:een vuoteen 1970 mennessä. Määrä perustui kansainvälisiin vertailuihin.

1960-luvun käynnistyessä teollisuus ja rakentaminen yltyivät talouden nousun ja kaupungistumisen myötä ennennäkemättömään kasvuun. Tekniikan alan työvoimapulan paisuessa valtio päätti perustaa uusia teknillisiä opistoja pikavauhtia. Jo vuonna 1960 perustettiin opistot Ouluun ja Lahteen, seuraavina vuosina vielä Lappeenrantaan, Vaasaan ja Kuopioon (1961), Kotkaan (1962) ja Jyväskylään (1963). Vuonna 1961 perustettiin lisäksi kunnan ylläpitämä opisto Poriin sekä yksityinen opisto Joensuuhun.

Insinöörien akuutin tarpeen lisäksi lukuisten opistojen perustamiseen vaikutti Urho Kekkosen presidenttikaudella voimistunut aluepoliittinen ajattelu. Koko 1960-luku olikin massiivista insinöörikoulutuksen laajenemisen aikaa. Maahan rakennettiin uusia moderneja oppilaitoksia tilavine laboratorioineen, ja sotavuosien opettajapulan jälkeen perustettiin viimein runsain mitoin opettajien virkoja.

Työttömyyskassa ja opintolainojen takaus käynnistyvät

Insinööriopiskelijoiden määrän kasvaessa Insinööriliitto ryhtyi takaamaan opiskelijoiden opintolainoja vuonna 1964. Viisi vuotta myöhemmin myös valtio ryhtyi takaamaan lainoja, joten liiton takaustoiminta loppui 1970-luvun puolella tarpeettomana.

Keväällä 1967 valmistuneilla insinööreillä oli ensimmäistä kertaa vaikeuksia työpaikan saannissa, minkä vuoksi alan liitoissa ryhdyttiin keskustelemaan työttömyyskassan tarpeellisuudesta. Kassa perustettiin kaksi vuotta myöhemmin, ja ajan kuluessa siihen liittyi lukuisia tekniikan alan liittoja. Kassa itsenäistyi vasta vuonna 1992.

Koulutus oli ollut jatkuvassa turbulenssissa sotien aikana ja niiden jälkeen, mutta mullistukset eivät suinkaan olleet ohi. 1960-luvun viimeisinä vuosina teknillisten oppilaitosten opetusohjelmiin lisättiin atk-opetus – joskin vapaaehtoisena aineena, sillä laitteita ja opettajia oli vielä vaikea saada. Vapaaehtoista tai ei, insinöörien koulutuksessa ja työssä oli alkamassa uusi aikakausi, jollaista ei osattu vielä kuvitellakaan.

Lähteet:
Höyrykoneesta tietotekniikkaan – 100 vuotta teknikko- ja insinöörikoulutusta
Insinööriliiton historia
Viides sääty – insinöörit suomalaisessa yhteiskunnassa

Seuraavassa osassa Suomessa nähdään ensimmäinen laaja insinöörityöttömyys. Samoihin aikoihin insinöörikoulutuksesta tulee korkea-asteen koulutusta, ja tietotekniikan kehitys mullistaa insinöörin koulutuksen ja työn.

Insinöörikoulutus 100 vuotta, osa 2/5

Julkaistu , julkaissut

1932-1951: Vaikeudet vahvistavat insinöörikoulutusta

1930-luvun lama ja sitä seuranneet sotavuodet myllersivät muun yhteiskunnan ohella myös insinöörikoulutusta. Sotavuosien lamaannuksen jälkeen koulutus levisi Helsinkiin ja Turkuun, ja insinöörien määrä alkoi moninkertaistua.

Insinööriopiskelijoiden määrä säilyi pienenä aina 1930-luvun alkuvuosiin saakka. Heti lamavuosien jälkeen insinöörien tarve ja koulutuksen suosio alkoivat kuitenkin kasvaa käsi kädessä kohenevan talouden kanssa.

Tekniikan koulutuksen sisältöjä ja opiskelijamääriä ohjattiin jo varhain teollisuuden tarpeiden mukaan. Opiskelijamääristä sekä uusien osastojen ja opintosuuntien perustamista päätti kauppa- ja teollisuusministeriö.

Tampereen teknilliseen opistoon oli perustettu 1920-luvun lopulla alkuperäisten neljän osaston lisäksi uusi fysikaalissähkökemiallinen osasto. Koulutus laajeni edelleen, kun teollisuuden ja alan liittojen esityksestä perustettiin vuosina 1938–1941 sähköosaston yhteyteen heikkovirtatekniikan opintosuunta ja koneosaston yhteyteen lentokone- ja autotekniikan opintosuunnat. Uudet opintosuunnat näyttivät Suomen teollisuuden suunnan.

Sotavuodet pahentavat insinööripulaa

Laajentumisen myötä insinööriopiskelijoiden määrä kasvoi 1930-luvun aikana kolminkertaiseksi noin sadasta lähes kolmeensataan opiskelijaan. Uudet vaikeudet kolkuttelivat kuitenkin ovella. Talvisodan syttyminen katkaisi opetuksen 1. joulukuuta 1939, kun suuri osa opettajista ja opiskelijoista lähti rintamalle.

Lukuvuosi jatkui seuraavan kerran vasta 1. elokuuta 1940. Koska maa tarvitsi insinöörejä kipeästi, päntättiin opistossa seuraavaan kesäkuuhun mennessä kahden lukuvuoden asiat. Talvisota oli jättänyt ammattikuntaan jäljen, joka näkyi Tampereen teknillisen oppilaitoksen neuvottelukunnan puheenjohtajan, E. H. Liljeroosin puheessa:

”Ehkä te saatte näissä suojissa päättää valmennuksenne ja siirtyä elämäntyötänne suorittamaan onnellisina rauhanvuosina. – - Antakaa hiljaisuudessa mieleenne syventyä tahto palvella työllänne isänmaata. Älkää iloitko jokaisesta toimintanne saavutuksesta siksi että se tuottaa Teille itsellenne kunniaa, vaan iloitkaa siitä siksi että se tuottaa menestystä maalle ja yhteiskunnalle.”

Seuraava lukuvuosi ei koskaan alkanut. Kesäkuussa 1941 syttyi jatkosota, joka lamaannutti opiston toiminnan jälleen, tällä kertaa lähes kolmeksi vuodeksi.

Jo 1930-luvun lopulla tehdyt pohjoismaiset vertailut olivat osoittaneet, että teollistuva Suomi tarvitsisi koulutettuja insinöörejä huomattavasti enemmän. Oli selvää, että insinööreistä olisi sotien jälkeen huutava pula. Kolmannen vuoden insinööriopiskelijat pääsivätkin viimeistelemään tutkintonsa rintamalta pienissä erissä erityisjärjestelyin. Tämä ei kuitenkaan riittänyt – etenkään, kun talvi- ja jatkosota veivät yhteensä 48 insinööriopiskelijan hengen.

Syksyllä 1938 aloittaneen kurssin opiskelu keskeytyi sotien vuoksi kahdesti. Suuri osa kurssista pääsi rintamalta opintolomalle ja suoritti opintonsa loppuun tammikuussa 1943. (Kuva kirjasta Tampereen teknillinen oppilaitos 1886-1986.)

Koulutus laajenee, insinööri saa tutkintonimen

Sodan vielä myllertäessä tehtiin päätös, että myös Helsinkiin ja Turkuun perustettaisiin omat teknilliset opistot. Ne aloittivat toimintansa tammikuussa 1945.

Sotavuosien vaikeuksien keskellä tehtiin myös kolme vuosikymmentä odotettu päätös teknillisistä oppilaitoksista valmistuvien tutkintonimistä. Kaksivuotisesta teknillisestä koulusta sai edelleen teknikon tutkinnon, mutta teknillisestä opistosta valmistuneet saivat ryhtyä käyttämään jo 1920-luvulla vakiintunutta insinöörin arvonimeä myös virallisissa yhteyksissä.

Sotien päättyessä opistoissa tiedettiin varautua varsinaiseen hakijatulvaan. Sotakorvausteollisuus sitoi kuitenkin suuren osan insinööreistä, ja varsinkin konetekniikan opettajista oli pulaa. Opettajapulan vuoksi osa opiskelijoista jouduttiin jopa lomauttamaan. Tämä väliaikainen opettajapula ei kuitenkaan estänyt laajentamasta kolmivuotista insinöörikoulutusta nelivuotiseksi vuonna 1948.

Jatkosodasta ja opettajapulasta huolimatta insinöörien määrä moninkertaistui 1940-luvun aikana. Vuonna 1939 Tampereelta valmistuneita insinöörejä oli ollut 737. 1950-luvulle tultaessa koulutettuja insinöörejä arvioitiin olevan jo noin 3000.

Lähteet

Insinööriliiton historia
Tampereen teknillinen oppilaitos 1886-1961
Tampereen teknillinen oppilaitos 1886-1986


Juttusarjassa tarkastellaan insinöörikoulutuksen 100-vuotista historiaa 20 vuoden jaksoissa. Seuraavassa osassa Suomi maksaa viimeiset sotakorvaukset ja ryhtyy rakentamaan hyvinvointiyhteiskuntaa. Millainen rooli insinööreillä ja insinöörikoulutuksella on 1950- ja 1960-luvuilla? Miksi koulutus leviää 1960-luvulla miltei jokaiseen maakuntaan?

Sabina Mäki

Insinöörikoulutus 100 vuotta, osa 1/5

Julkaistu , julkaissut

1912-1931: Tampereen teknillinen opisto raivaa tietä insinööreille

Pyynikki

Teknilliselle opistolle suunniteltu rakennus valmistui 1915.

Insinöörien kouluttaminen alkoi Tampereella 100 vuotta sitten ”niitten nuorukaisten hyväksi, jotka lyseosta lähteneinä eivät pyri korkeakouluihin, vaan haluavat kääntyä käytännöllisille aloille”. Mallia koulutukseen haettiin Keski-Euroopasta.

Teollistumisen kiihtyessä Suomeen oli perustettu 1800-luvun puolivälissä teknillisiä reaalikouluja, jotka vuonna 1885 korvattiin teollisuuskouluilla. Niissä koulutettiin Suomen ensimmäiset mestarit ja työnjohtajat teollisuuden eri aloille.
Keskustelu uuden koulutusalan sisällöstä, laajuudesta ja siihen vaadittavasta pohjakoulutuksesta kävi vilkkaana. Vuonna 1903 Tampereen teknillinen klubi esitti koulutusalan kokonaisuudistusta. Teollisuushallitukselle huomautettiin, ettei maassa ollut koulutusta niille, jotka halusivat valmistua teollisuuden palvelukseen keskikoulun jälkeen.

Senaatin asettama komitea selvitti asiaa, ja esitti vuonna 1907, että:

” – - ei voinut tulla muuhun johtopäätökseen kuin että jotain on tehtävä niitten nuorukaisten hyväksi, jotka lyseosta lähteneinä eivät pyri korkeakouluihin, vaan haluavat kääntyä käytännöllisille aloille. Teknillisen keskikoulun perustaminen maahamme näyttää niin muodoin olevan täysin perusteltu ja ajanmukainen toimenpide. Jos meillä olisi sellainen koulu, pyrkisi epäilemättä suuri osa entisiä lyseon oppilaita sinne, missä heillä olisi suurempaa hyötyä alkutiedoistaan kuin teollisuuskouluissa, ja sen käytyänsä voivat he toivoa saavuttavansa sitä vastaavan aseman elämässä.”

Helmikuussa 1911 annettiin lopulta asetus teknillisen opiston perustamisesta Tampereelle. Valtion ylläpitämä opisto oli vuosikymmenten ajan ainoa laatuaan. Seuraavat teknilliset opistot perustettiin Turkuun ja Helsinkiin vasta vuonna 1943.

Vaikutteita Itävallasta ja Ranskasta

Viisiluokkaisen reaalilyseokurssin lisäksi hakijalta edellytettiin hyvämaineisuutta sekä vuoden työkokemusta siltä tekniikan alalta, jota hän halusi opiskella. Ensimmäiset 29 opiskelijaa aloittivat kolmivuotisen tutkintonsa syksyllä 1912. Opetusta annettiin koneenrakennuksen, sähkötekniikan, huoneenrakennuksen ja tehdasteollisuuden ammattiosastoilla.

Opistoon palkattiin ensimmäisten joukossa fysiikan ja kuvioitavan mittausopin opettaja Yrjö Kauko. Suomessa ei ollut kokemusta vastaavasta opetuksesta, joten ensitöikseen Kauko lähti tutkimaan vastaavia teknillisiä keskikouluja Ruotsiin, Tanskaan, Ranskaan, Sveitsiin, Itävaltaan sekä Saksaan, missä hän oli väitellyt tohtoriksi.

Kauko oppi, että Ranskassa opetus perustui matematiikan, fysiikan ja kemian hallintaan, ja tekniset asiat opeteltiin näiden sovelluksina. Sen sijaan Pohjoismaissa ja Keski-Euroopassa teoreettiset aineet otettiin avuksi vain, mikäli se oli välttämätöntä. Tämä vetosi Kaukon sanoin ”käytännöllisyyteen ja tekniseen vaistoon”.

Teknillisen opiston suunnittelussa yhdistettiinkin itävaltalainen teknillinen keskikoulu höhere Gewrbeschule ja ammatillisempi fachschule tehdaslaitteineen. Lisäksi vaikutteita otettiin ranskalaisista koulutyöpajoista, joissa opiskelijat toteuttivat laskemiaan esisuunnitelmia.

”Matematiikan tunneilla sai itsekukin kuulla aika purevia huomautuksia kyvyistään ja ominaisuuksistaan sekä ystävällisiä neuvoja muille aloille ryhtymisestä. Jotkut ottivat tämän todesta, ja näin karsiutui pehmein aines pois.”

Sisällissota sulki opiston

Vuonna 1914 syttynyt maailmansota ei ollut juurikaan vaikuttanut teknillisen opiston toimintaan, mutta kansalaissodan syttyminen tammikuussa 1918 sulki opiston ovet koko kevääksi. Vuonna 1915 Pyynikille valmistunut koulurakennus toimi punaisten päämajana, asevarastona, vankilana ja vallankumousoikeuden istuntopaikkana aina maalis-huhtikuun vaihteeseen, jolloin rakennus paloi kahdesti.

Useat opiskelijat liittyivät sotaan, ja useat myös kaatuivat. Tampereella muistetaan edelleen vuosittain yhdeksää valkoisiin liittynyttä opiskelijaa, jotka saivat surmansa Kangasalla Suinulassa.

Sisällissodan kuohujen jälkeen koulurakennus korjattiin ja opiskelu jatkui. Vuonna 1923 teknillinen opisto ja teollisuuskoulu yhdistettiin Tampereen teknilliseksi oppilaitokseksi. Opettajien ehdotus teknillisen korkeakoulun perustamisesta opistosta valmistuneiden jatko-opiskelupaikaksi jäi kytemään seuraaviksi vuosikymmeniksi.

Yhdistyneen oppilaitoksen tulevaisuus ei näyttänyt järin hohdokkaalta. Johtaja vaihtui 1920-luvulle tultaessa tiuhaan, ja päteviä opettajia oli vaikea saada. Opiskelijamäärä pysyi koko vuosikymmenen pienenä, ja kaiken kukkuraksi oppilaitos oli taloudellisissa vaikeuksissa.

Lähteet

Insinööriliiton historia
Tampereen teknillinen oppilaitos 1886-1961
Tampereen teknillinen oppilaitos 1886-1986
Tampereen teknillisen opiston oppilasyhdistys 1912-1962

Juttusarjassa tarkastellaan insinöörikoulutuksen 100-vuotista historiaa 20 vuoden jaksoissa. Seuraavassa osassa eletään 1930-luvun laman ja sotien runtelemassa Suomessa. Millaisia insinöörejä Suomeen koulutettiin? Kuinka insinöörit saivat tutkintonimikkeensä? Ja miten koulutus lopulta levisi Suomen Manchesterista muihin kaupunkeihin?